FILOSOFIA

Jukka Kilpi: Miten minusta tuli filosofian tohtori

Suomen Filosofinen Yhdistys kokosi 2011 kirjaksi kaikkien filosofiasta väitöskirjan tehneiden suomalaisten tarinat. Omani on tässä:

Dosentti Jukka Kilpi, PhD, VTL, MA, MPolSc, FFIN

s. 1954

Tohtorinarvo myönnetty:  4.12.1996 Monash University, Melbourne, Australia

Väitöskirja:  The Ethics of Bankruptcy

Ohjaaja:
Professori Chin Liew Ten, Monash University

Tarkastajat:
Professori Philip Shuchman (Rutgers, USA)
Professori Patricia Werhane (Darden, USA)

Väitöksen jälkeinen toiminta:
Toimitusjohtaja, Kapai Oy
Käytännöllisen filosofian dosentti, Helsingin Yliopisto
Liiketoiminnan etiikan dosentti, Turun Yliopisto

 

AUTONOMINEN TUTKIJA LIBERAALISSA YHTEISÖSSÄ

En ollut vanhaa valtaamassa 1968. Olin silloin 14-vuotias.  Mutta en liioin jäänyt osattomaksi maailmaa – kyllä, globaaleja ilmiöitä on ollut ennenkin – ravisuttaneesta politisoitumisen ja radikalismin aallosta. Edelliseen vuoteeni kuului lyhyt varhaispuberteettinen maolaiskausi, minkä jälkeen aloin vakavasti pohtia mihin poliittiseen järjestöön liittyisin. Intuition varassa horjuin demarien ja liberaalien välillä, kunnes Espoon Nuorliberaalit tempaisivat minut toimintaansa yhtaikaa Suomen Teiniliiton kanssa.

Seurasi kiehtova aika tehtävien nuorisopolitiikassa kasautuessa päälleni. Nyt, 40 vuoden jälkeen, muistoina ovat  hallitukset ja kokoukset, joissa istuivat mukana samaan pyöritykseen hypänneet Erkki Liikanen, Esko Aho, Ben Zyskowicz, Eero Heinäluoma, Lauri Ihalainen ja Matti Viialainen. Ja monet muut, joiden elämäntyöksi politiikka muodostui aina valtiomiestasolle saakka.

Myös omaan loppuelämääni poliittinen teini-ikä vaikutti syvästi, vaikka lopetinkin politikoinnin 1983 itsenäisen liberaalipuoleen hävitessä Suomesta. Jo Teiniliiton kukoistuksen vuosina minua alkoi askarruttaa kysymys liberalismin arvoista. Ne – vapaus, veljeys, tasa-arvo – olivat puolueen ohjelmissa hyvin kiteytetyt. Mutta mieltäni kalvoi kysymys: miksi ne ovat muita parempia arvoja? Kysymys tunkeutui tajuntaani varsinkin Teiniliiton tuhkatiheään toistuvissa koulutustilaisuuksissa,  joita hallitsi politiikasta  tiedettä tekevä marxilainen retoriikka. Tämä kiehtoi minua, mutta omaan järkeeni marxilainen teoria ei purrut. Seuratessani koululaispolitiikan tavoitteiden johtamista Marxin ja Leninin kaanoneista intuitiivinen vasemmistoliberalismini ja siihen liittyvä filosofinen mielenkiintoni vain vahvistui. Mieleeni on erityisesti jäänyt eräs Teiniliiton tapahtuma 70-luvun alusta. Siellä nykyinen professori Yrjö Haila esitti marxilaista analyysia jostain, en enää muista mistä. Mutta sen muistan, että minuun teki vaikutuksen hänen käyttämänsä titteli: fil.yo. Ymmärsin, että filosofia voi olla avain arvojen perustelemiseen. Halusin tulla filosofian ylioppilaaksi, opiskella filosofiaa!

Aloitin Helsingin Yliopistossa 1974 pääaineenani teoreettinen filosofia. Opintojen myötä oivalsin, että etsimäni vastaukset löytyvät paremmin käytännöllisestä filosofiasta. Voidakseni valita sen pääaineekseni minun oli pyrittävä toisen kerran Yliopistoon. Tein niin, ja fil.yo vaihtui valt.yo:ksi, jolle tiedekunta hakemuksesta myönsi oikeuden suorittaa pääaineen laudatur käytännöllisessä filosofiassa ja sivulaudatur teoreettisessa filosofiassa. Tiedekunnan myönteisessä päätöksessä viitataan siihen, että ennakkotapauksena vastaava oikeus oli aiemmin myönnetty Ilkka Patoluodolle.

Jälkiviisaana voin nyt todeta opintojeni alusta alkaen kärsineen siitä, että olin niiden kestäessä kokopäivätyössä kunnalliselämässä ja nuorisojärjestöissä. Mutta käytännöllisestä filosofiasta löysin myös etsimäni. John Rawls ja Immanuel Kant antoivat liberalismille selityksen, joka vei mennessään. Rawlsin moderniin sopimusteoriaan sovitettu kantilaisuus ratkaisee yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ongelman: eriarvoisuus on sallittua, jos se hyödyttää huono-osaisia. Kantin ihmisen autonomiaan nojaava etiikka ratkaisee arvojen perimmäisen olemuksen ongelman: ihminen säätää itse omat moraalilakinsa, mutta ne eivät ole mielivaltaisia vaan niiden tulee kunnioittaa ihmisen universaalia olemusta moraaliin kykenevänä autonomisena persoonana. Kohtele toista niiden periaatteiden mukaan, joita haluat sovellettavan itsesi kohdalla.

Näiden vastausten löytymiseen vaikuttivat professorit Jussi Tenkku ja Ilkka Niiniluoto ohjaamalla minut lukemaan Kantia, sekä laitoksen tutkintovaatimuksiin sisältynyt suuri valinnanvapaus tenttiä anglosaksista filosofista kirjallisuutta. Laitoksen tarjoamilla luennoilla avautui puolestaan kansainvälisen tason näkökulma analyyttiseen filosofiaan ja sen menetelmiin – mikä varmasti oli sittemmin hyödyksi väitöskirjatyössäni.

Politiikan ja vapaa-ajan rientojen ohella häiriötä varhaisiin opiskelijavuosiini tuottivat myös akateemisen instituution myllerrykset. Sekä käytännöllisen filosofian oppituolin haltija professori Jussi Tenkku että teoreettisen filosofian professori Oiva Ketonen saavuttivat 80-luvulle tultaessa eläkeiän. Silloin heidän virkojensa hoito oli paljolti tiuhaan vaihtuvien sijaisten käsissä. Laudaturtyön tekijälle tämä ei ainakaan lisännyt tukea ja ohjausta. Pääaineen tutkielmani käsitteli Rawlsin oikeudenmukaisuuden teoriaa. Sivulaudaturini teoreettisessa filosofiassa nojasi Kantin ontologiaan ja tieto-oppiin osoittaessaan vääräksi K.V. Laurikaisen näkemystä, jonka mukaan kvanttimekaniikan indeterminismi todistaa jumalan olemassaolon. Valmistuin valtiotieteen kandidaatiksi 1982  hyvien ja erinomaisten filosofisten tietojen haltijana. Tähän olin tyytyväinen, ottaen huomioon sekä sisäsyntyiset että opiskeluympäristön tuottamat  esteet opintomenestykselle.

Helsingin Yliopiston filosofian laitos antoi 70-luvulla hyvän analyyttisen peruskoulutuksen filosofiksi haluavalle. Suurin puute omasta näkökulmastani oli laitoksen liian yksipuolinen suuntautuminen analyyttiseen filosofiaan, jota normatiivisen etiikan ja yhteiskuntafilosofian osalta höysti vielä aikakauteen kuuluva Marxin merkityksen ylikorostus. Tilanne oli kyllä sikäli dialektinen, että toisaalta analyyttisen filosofian parhaiden perinteiden mukaisesti kiellettiin arvoilta rationaalisen tiedon ja totuuden status, samalla kun tämän kiellon avaamassa ja intuition varassa laukkaavassa normatiivisessa vapaudessa syleiltiin marxilaisia tai teologisia dogmeja. Järkiperäiselle ajattelulle ja argumentoinnille rakentuva normatiivinen etiikka sai tunnustetun aseman käytännöllisessä filosofiassa Suomessa vasta 80-luvulla Timo Airaksisen, Heta Gyllingin ja Matti Häyryn työn myötä. Omalta kannaltani se tapahtui liian myöhään.

Jo opintojeni alkuvaiheessa minuun iskostui käsitys siitä, että filosofin perustutkinto on tohtorin tutkinto. Halusin olla filosofi, halusin siis olla tohtori, joskaan en ollut varma halusinko yliopistouralle. Olin myös aina halunnut Australiaan. Riemuni olikin suuri, kun sain 1984 Rotary Foundationin vuoden mittaisen apurahan jatko-opintoihin Monashin yliopistossa Melbournessa. Hain Monashiin, koska siellä vaikutti professori Peter Singer. Hän oli jo saanut kansainvälistä kuuluisuutta lajisyrjintää kritisoivalla kirjallaan Oikeutta eläimille. Filosofina hän oli tunnettu moderni utilitaristi. Vuosi Monashissa oli täynnä työtä. Mukana oli perheeni, apuraha oli pieni, vyö tiukalla. Ystävälliset rotarit järjestivät huonekalut Pelastusarmeijalta vuokra-asuntoomme. Onneksi Australiassa aurinko paistaa ja vaatimatonkin viehättää. Tyttäreni oppi puhumaan myös englanniksi ja vaimoni puursi oman väitöskirjansa parissa kun suoritin kaksivuotisen M.A. tutkinnon vuodessa. Oli pakko olla nopea, koska rahaa ei ollut pidemmäksi aikaa.

Yksinäiset illat ja yöt tutkielman parissa korvasi nykyisin jo maailman filosofien eliittiin kuuluvien Peter Singerin, Michael Smithin ja C.L. Tenin opetus ja ohjaus. He näyttivät kuinka analyyttisen filosofian menetelmät ja normatiivinen eettinen tutkimus voidaan yhdistää. Sen ohella he osoittivat, kuinka hyvä opettaja voi kriittisesti mutta kannustavasti ohjata opiskelijaa, joka suuntautuu toisin kuin ohjaajansa. Tunsin oloni kotoiseksi. Monashin filosofian laitos oli anglosaksisen analyyttisen filosofian perinteen ylläpitäjänä huippua myös  etiikan ulkopuolisessa maastossa. Maa oli rennon liberaali, tutkimus autonomista, analyysi ja argumentti kunniassaan.

Palattuani Suomeen 1985 hain väitöskirjan tekemiseksi apurahoja useista yliopistoista USAssa ja Kanadassa. Referenssini Australiasta olivat erinomaiset, samoin tulokseni amerikkalaisessa GRE tasokokeessa. Sain joukon stipenditarjouksia, jotka kattoivat sekä lukukausimaksut että elinkustannukset. Mutta vain minun kustannukseni. Vielä oli löydettävä toimeentulo nuorelle perheelle. Tämän ratkaisemiseksi hain Suomen Akatemialta lisäapurahaa tutkijankoulutukseen ulkomailla. Vastaus oli paljon tylympi kuin rapakon takaa tullut palaute: Akatemia tarjoutui kustantamaan minun lentolippuni.

Samanaikaisesti olin hakenut rahoitusalan tehtäviin siltä varalta, ettei väitöksen tekoon löydy edellytyksiä. Nämäkin hakemukset tuottivat tulosta. Edessäni oli valinta: joko pankkiura ja perhe-elämä Suomessa tai väitöskirjan teko yksin USAssa.  Akateemisen pätkätyöläisen realiteeteista jo makua saaneena valintani oli pankki. Se oli silloin vaikea päätös,  ja muisto on edelleen kipeä. Mutta olen myös edelleen varma, että päätös oli siinä tilanteessa oikea. Thaleksen sanoin: filosofin ei tarvitse välttämättä olla köyhä!

Aloitin silloisen Postipankin esimiesharjoittelijana 1985. Sain tiiviin rahoitusalan koulutuksen ja pääsin todistamaan rahamarkkinoiden murrosta. Olimme uusi pankkiirisukupolvi, meidät koulutettiin myymään rahaa. Hyvä tuote myydä. Itse kiinnostuin pörssistä, ja 1988 olin pankin päämeklari. Siitä siirryin yksityisyrittäjäksi ja sijoittajaksi. Myös kiinteistösijoittajaksi, koska halusin pörssissä – ehkä liian nopeasti – kertyneen varallisuuteni  “turvalliseen” kohteeseen. Tässä en toki unohtanut käyttää velkavipua, olihan se toiminut ennenkin ja kivitalot pääkaupungin keskustassa tunnetusti säilyttävät arvonsa. Mutta 90-luvulle tultaessa reaalikorko ponkaisi lähelle pariakymmentä prosenttia. Se tappoi kaiken taloudellisen toimeliaisuuden ja romahdutti myös kivitalojen hinnat. Tuloksena oli yritysteni konkurssi ja loppuunpalanut yrittäjä. Menetin omaisuuteni ja tunsin syyllisyyttä virheistäni. Halusin pyyhkiä syyllisyyden ja virheet pois mieltäni hallitsemasta, halusin nollata tilanteen. Halusin tehdä väitöskirjan ja halusin muuttaa Australiaan.

Perhe oli edelleen nuori, mutta tyttäriä oli jo kaksi.  Otin yhteyttä Monashiin, jossa minut oli 1984 toivotettu tervetulleeksi takaisin jos joskus haluaisin väitellä tohtoriksi. Kesällä 1991 muutimme Melbourneen ja hain nelivuotista PhD apurahaa. Tutkimukseni aiheeksi nimesin konkurssin etiikan, The Ethics of Bankruptcy.  Päädyin siihen omakohtaisen kokemuksen myötä. Olin niukin naukin välttynyt henkilökohtaiselta konkurssilta, mutta yrityksenkin konkurssiin meneminen asettaa yrittäjän kannettavaksi valtavan  taakan. Ei vain taloudellisen, vaan myös moraalisena syyllisyytenä koetun taakan. Virheelliset ratkaisut liiketoiminnassa johtavat kyvyttömyyteen vastata sitoumuksista. Se merkitsee lupausten täyttämättä jäämistä. Mikä on tästä seuraava moraalinen vastuu? Onko taloudellinen virhearvio myös eettinen vääryys?  Kysymykset herättivät filosofisen mielenkiintoni, eikä niihin ollut vielä tuolloin kunnolla vastattu.

Monash myönsi minulle hakemani rahoituksen. Aloitin väitöskirjan tekemisen professori C.L. Tenin ohjauksessa. Työn edistyessä ohjaukseen osallistuivat myös Heta Gylling ja Matti Häyry Helsingin filosofian laitokselta. Vyö oli taas tiukalla vaimoni suorittaessa oman ammattinsa harjoittamisen edellyttämiä tutkintoja. Mutta aurinko paistoi ja huolet ja syyllisyydentunne muotoutuivat filosofisiksi ongelmiksi ja niiden ratkaisuiksi. Seuranneina vuosina elämä helpottui taloudellisesti kun Suomen Akatemia lama-ajan myötä lisättyine resursseineen tuli mukaan tukemaan tutkimustani. Australia alkoi tuntua kodilta. 1995 sain väitöskirjani valmiiksi. Sen tarkastivat professorit Patricia Werhane  (Darden) ja Philip Shuchman (Rutgers).

Väitökseni The Ethics of Bankruptcy on soveltavaa etiikkaa, tarkemmin liiketoiminnan etiikkaa. Olen siinä silti lähtenyt liikkeelle filosofian perimmäisistä kysymyksistä. Aloitan argumenttini episteemisestä ja ontologisesta perustasta, joka rakentuu kantilaiselle empirismille ja yksilön autonomisen tahdon kunnioitukselle. Tästä johdan teorian maksukyvyttömän henkilön moraalisista oikeuksista ja velvoitteista. Päädyn puolustamaan anglosaksista konkurssikäytäntöä, jossa rehellisen konkurssivelallisen vastuut mitätöidään suhteellisen nopealla menettelyllä.

Keskeiset eettiset perustelut velat nollaavalle konkurssilainsäädännölle löytyvät utilitarismista ja autonomiaan nojaavasta deontologisesta etiikasta. Utilitarismin näkökulmasta asia on helppo, koska tutkimusten mukaan maksukyvyttömyyttä pitkittävä lainsäädäntö vahingoittaa velallista ja yhteiskuntaa, eikä hyödytä edes velkojia. Deontologisen etiikan kannalta tilanne on mutkikkaampi, koska velkasuhde nojaa velallisen lupaukseen. Lupauksen mitätöinti ilman lupauksen saajan, velkojan, suostumusta on ongelmallista. Ratkaisua tähän etsin väitöksessäni lupauksen analyysin kautta. Lupauksen moraalinen velvoittavuus nojaa lupaajan autonomiaan, hänen kykyynsä sitoutua lupauksiin. Koska tämä autonomia – ja samalla inhimillisen moraalin perusta – on uhattuna maksukyvyttömän henkilön orjuutta muistuttavassa asemassa, on maksukyvyttömän aseman parantaminen tärkeämpää kuin velkojan tahdon toimeenpaneminen. Siten eettisestä näkökulmasta ylivoimaisesta velkataakasta vapautuminen on maksukyvyttömän velallisen perusoikeus.

Siirryin 1995 takaisin Suomeen valmistelemaan väitöskirjani pohjalta julkaisuja. Tämän mahdollisti Suomen Akatemian ulkomailta palaavalle tutkijalle tarkoitettu vuoden mittainen rahoitus. Yhteys Australiaan on kuitenkin säilynyt monin tavoin. Väitöskirjan ohessa suoritin siellä rahoitusalan tutkinnon, joka avasi minulle Australian Arvopaperi-instituutin jäsenyyden. Tohtorinarvoni kävin vastaanottamassa Monashissa 1996. Sikäläiseen käytäntöön ei kuulu väitöstilaisuus, vaan tohtorit vihitään suomalaista promootiota vastaavassa seremoniassa yliopistonsa perinteiden mukaiseen akateemiseen viittaan ja päähineeseen pukeutuneina. Monashissa tohtorin akateeminen asu seuraa Oxfordin traditiota. Tohtoriksi julistamisen suorittaa yliopiston kansleri tai varakansleri, jota arvoa vastaanottamaan mentäessä tervehditään hipaisemalla kevyesti, “doff”, vasemman käden sormilla tohtorinasuun kuuluvan päähineen, “bonnetin”, reunaa. Toisenkin kerran olin tällaisessa seremoniassa osallisena kun Helsingin Yliopistossa jo kertaalleen väitellyt vaimoni vastaanotti vuonna 2002 Melbournen yliopistosta toisen tohtorinarvonsa.

Sittemmin palasin Suomessa aiempaan ammattiini sijoitus- ja rahoitusmaailmassa. Toimin omassa yrityksessäni, jonka toimitusjohtaja olen myös tätä kirjoittaessani. Filosofian tohtorina olen siis työskennellyt liike-elämässä. Filosofia ja bisnesetiikka ovat säilyneet vakavana harrastuksenani, eikä analyytikon filosofisesta koulutuksesta ole liiketoimissa suurta haittaakaan ollut. Ajoittain olen julkaissut akateemisia tutkimuksia sekä populaarimpia lehtiartikkeleita. Julkaisemista olen ajatellut jatkaa niin kauan kuin sormi näppäimen löytää. Turun Yliopiston filosofian laitoksella olen ollut liiketoiminnan etiikan dosenttina vuodesta 1998. Väitökselläni on siten ollut merkitystä myöhemmälle elämälleni tutkimuksen tuottaman sisäisen tyydytyksen kautta, ehkä myös ympäristön saavutustani kohtaan osoittaman arvostuksen kautta. Tämä on vastannut odotuksiani, sillä niitä ei juuri väitöksen suhteen muita ollutkaan. Ehkä suurimman tyydytyksen on tuottanut se, että tutkimukseni The Ethics of Bankruptcy julkaistiin 1998 Routledgen arvostetussa Professional Ethics -kirjasarjassa, minkä myötä se on noussut kautta maailman tunnetuksi konkurssin etiikan arvioksi.

Filosofia ei ole helppoa, eikä sitä pidä sellaiseksi päästää. Filosofian ydin on analyysi ja argumentti – myös arvojen ja ontologian alueella. Tunteen, uskon ja elämyksen voimasta kumpuava maailman ja arvojen kuvaus voi olla kiehtovaa ja korvaamatonta. Se voi olla taidetta, julistusta ja elämänvirtaa. Akateemisen filosofian taas tulee olla rationaalista. Sen tulee olla universaalisti kommunikoitavissa ja arvioitavissa, ja sen on kestettävä myös empiiristen faktojen varassa. Tähän pääsemistä voisi edistää vaikkapa filosofian keskittyminen enemmän substanssiin ja vähemmän nimien esille nostamiseen.

Väitöskirja on aina saavutus, ja sen suurimpia anteja on sisäinen tyydytys. Omalla kohdallani tunnen, että olen voinut osallistua analyysin ja argumenttien käyttöön eettisten ongelmien ratkaisemiseksi. Niiden kautta olen päätynyt puolustamaan liiketoimintaa syvästi yhteisöllisenä, autonomisten yksilöiden vapaaseen kanssakäymiseen perustuvana sopimisena. Toiveeni on, että väitöskirjatyön rahoituksessa säilyy tulevaisuudessakin tilaa myös itsenäisille tutkijoille, joiden tärkeimpänä kannustimena on intohimo omaan tutkimuskohteeseensa.

Takaisin etusivulle

Jaa:

Comments are closed.